Vohvelikirjonta tai vohvelipujotus, kuten tämän käsityömuodon vanhempi nimi kuuluu, on tuttua puuhaa alakouluista. Omalla kohdallani harjoitus alkoi tosin jo päiväkodissa. Ensimmäinen projekti lienee ollut vapaamuotoinen pujottelutyö, jonka aiheen sai valita itse. En ole varma, tuliko tästä työstä koskaan mitään varsinaista esinettä; mahdollisesti aikuiset ompelivat siitä jonkinlaisen pussin, tai sitten se jäi ns. seinävaatteeksi. Taiteellinen se ainakin oli. Punaisella vohvelikankaalla kiemurteli eri värisiä (etenkin keltaisia ja sinisiä) viivoja. Suunnittelemani kuva esitti WC-pönttöä, kiehtovasti mutkittelevine putkistoineen.
Seuraava päiväkodissa tehyt työ oli jo formaalisempi. Pujottelimme perinteisiä koristeaiheita valkoiselle pohjalle eri väreillä. Muistan karamellinkirjavien värien synnyttämät herkulliset mielikuvat. Mitä ahkerammin pujotteli, sitä useamman väristä lankaa pääsi käyttelemään. Valmis tuote oli kaiketi lähinnä pieni pöytäliina. Elämäni kolmas vohvelityö oli ala-asteen ensimmäisellä tai toisella luokalla vapaamuotoisesti pujoteltu tyynyliina. Siinä oli kameli tai luultavammin dromedaari keskellä autiomaata, mahdollisesti hennonvioletilla tai vaaleanpunaisella vohvelitaustalla. Työ päätyi kummitätini koiran makuualustaksi. Harmillista kyllä, mikään näistä töistä ei ole enää tallella. Erityisen kiintoisaa olisi tutustua uuudelleen tuohon ensimmäiseen, vahvasti tyylilteltyyn WC-pönttöön, joka lienee ollut jopa elämäni ensimmäinen tekstiilityö.
Varsin luovaa oli siis vohvelikirjonnan mahdollisuuksien käyttö varhaiskasvatuksessa jo 80-luvun alussa. Vohvelikankaan luovista mahdollisuuksista yrittää vakuuttaa lukijansa myös Merja Hollin
Vohvelikirjonta (Karisto 2011, 111 sivua).
Tekstiilityönopettaja Holli puhuu lämpimästi nimenomaan vapaan kirjonnan puolesta. Nykyään tosin käytössä ovat taikatussit ja muut välineet, joiden avulla vohvelikankaalle voi helposti sommitella taiteellisia visioitaan. Omien muistikuvieni mukaan me 80-luvun lapset kirjoimme vapaalla kädellä, ja tokihan se näkyi lopputuloksessa. Hollin kirjassa on perusteelliset ohjeet vohvelikirjonnan tekniikoihin, joista osa on kirjoittajan itsensä kehittämiä. Varsinaisiin mallitöihin ei ole tarkkoja ohjeita, vaan ne on tarkoitettu tarjoamaan ideoita ja vinkkejä vohvelikirjonnan monista mahdollisuuksista.
En ole varsinainen perinteisen vohvelikankaan ystävä, eikä tämäkään kirja saa minua innostumaan. Jotkut töistä ovat kyllä hienoja. Pidän etenkin runsailla solmupistoilla ja reilusti peittävillä pinnoilla kirjaillusta laukusta:
Voisihan tällaisen työläähkön mallin kirjoa jollekin vohvelikangasta esteettisemmällekin materiaalille. Tavallinen palttina on kiitollinen materiaali tumpelommallekin kirjojalle, etenkin jos tarkoituksena on hieman hippihenkinen tuotos. Toisaalta vohvelikankaan suuri etu on siinä, että sen kirjailuun voi käyttää surutta myös paksuja, tavalliseen kankaan läpi menevään kirjontaan soveltumattomia lankoja. Puuvillaa, pellavaa, bambua ja viskoosia sisältävät langanloput, jotka ovat jääneet yli neulonta- tai virkkaustöistä, ovat omiaan koristamaan vohvelikankaisia pyyhkeitä ja kylpytakkeja. Metallia ja muuta kimallusta sisältävät erikoislangat toimivat puolestaan erityisesti tummilla vohvelikankailla. Kiinnostavia efektejä saa myös nykyään niin muodikkailla raidoittuvilla neulelangoilla, kuten kirjan kirjoittaja osoittaa. Yllä olevassa mallissa onkin itse asiassa hyödynnetty juuri tällaista lankaa.
Vaikka en usko tarttuvani lähiaikoina kanavaneulaan, en ole millään muotoa vohvelisidoksen vihollinen. Se on erinomaisen käyttökelpoinen kangaslaatu, ja olen aina hyvilläni, kun näen vohvelikankaisia pyyhkeitä tavarataloissa froteisen runsauden keskellä. Nykyinen lempipyyhkeeni onkin Lapuan Kankureiden 100 % pellavasta valmistettu vohvelisidoksinen
jättipyyhe, johon olen todella ihastunut. Keveyden, kauneuden ja miellyttävästi ihoa hierovan vaikutuksen lisäksi uskallan odottaa tältä pyyhkeeltä pitkää käyttöikää. Toistaiseksi siihen ei kuitenkaan ole tulossa kirjontaa.
