Pesusienen varhaislapsuus

Tästä se lähtee. Pesusienikurkut (Luffa aegyptiaca) ovat itäneet. Kasvi on trooppinen, rotevahko köynnös, jolla on keltaiset kukat. Hedelmät muistuttavat kurkkua ja ovat nuorena syötäviä. Syötäväksi tarkoitettua tuoretta luffaa näkee toisinaan myynnissä Helsingin etnisissä kaupoissa. Vanhemmiten hedelmän sisus muodostaa sitkeäkuituisen rangan, jota käytetään pesusienenä. Luffasta saatava pesusieni on karkeahko ja kestää rajuakin kuurauskäyttöä, toisin kuin merestä nostettavat pehmeät pesusienet. Puhdistettu luffan ranka kelpaa pesusieneksi sellaisenaan, tai se voidaan paloitella pienemmiksi palasiksi. Kaupoissa näkee myös erilaisia useammasta materiaalista valmistettuja pesimiä, joiden pinta on luffaa.

Edellinen kasvatusyritykseni ei johtanut hedelmäsatoon. Nyt kokeilen uudelleen lasitetulla parvekkeella. Luffa viihtyy erinomaisesti ainakin Helsingin kasvitieteellisen puutarhan kuumassa ja kosteassa kasvihuoneessa. Puutarhalla onkin joinain vuosina myyty talon omaa pesusienisatoa.

Kirjontaa Japanista

Pikainen muistiinpanopostaus kirjasta, joka palaa tänään kirjastoon. Julia D. Grayn Traditional Japanese Embroidery on aloittelijan opas silkkilangalla tehtävään perinnekirjontaan, jonka aiheet ovat äärijapanilaisia: luumunkukkia, bambunlehtiä, perhosia, kamelioita ja iiriksiä. Laji näyttää kohtalaisen vaativalta, jos se tehdään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kangas pingotetaan omilla jaloilla seisovaan kirjontakehykseen, jonka tosiharrastaja joutunee nikkaroimaan itse. Lanka on puhdasta silkkiä, nähtävästi jokseenkin kierteetöntä; en ole tällaista koskaan nähnyt Suomen kaupoissa, mutta tilaamalla löytyy varmasti Japania lähempääkin. Pistot näyttävät olevan lähinnä laakapistoja, joilla kuvio peitetään satiinimaisen tasaisesti. Tehosteena käytetään kultaa ja hopeaa. Sikäli kuin ymmmärsin, metallilangat kiinnitetään kankaaseen ohuella silkkilangalla eikä niitä viedä kankaan läpi. Pieteetillä toteutettuna nämä kirjonnat ovat taideteoksia ja sopivat kaiketi lähinnä juhlatekstiileihin tai seinävaatteisiin, jo siksikin että pistot ovat epäkäytännöllisen pitkiä. Viehättävän yksinkertaiset kirjonta-aiheet voisivat kyllä toimia myös kiiltävästä viskoosi- tai puuvillalangasta ommeltuna arkisemmassakin käytössä. Japanilainen estetiikka on kestotrendi, ja tällä vuosituhannella se on näkynyt vahvasti myös käsitöissä. Plussaa kirjan kierreselästä, jota soisi näkevän enemmänkin käsityökirjoissa.

Versonvihreät kevätsukat

Malli: Judy Sumnerin Kimono.

Lanka: TeeTee Helmi, väri 189.

Puikot: KnitPro Symphonie Cubics sukkapuikot 2,5 mm.

Toiset sukat tällä mallilla syntyivät jo rutiinilla. Puikkoina tutut KnitPron neliskanttiset sukkapuikot, joiden ansioluettelossa nämä ovat jo viides sukkapari. Lankana on Tekstiiliteollisuuden Helmi, joka on 100 % merinovillaa. Helmi on ohuehko, laadukkaanoloinen, konepestävä lanka, vyötteen mukaan valmistettu Italiassa. Tällaisesta langasta saa suurenmoisen tasaista sileää neuletta. Väri on versonvihreä, selvästi vahvempi ja makeampi kuin kuvissa. Ehkä hieman turhankin voimakas väri minun makuuni, mutta en löytänyt kiireessä parempaakaan sävyä keväisiin oleskelusukkiin. Kimonon mehevä köynnösaihe pääsee joka tapauksessa oikeuksiinsa tässä värissä.

Varrensuun käänteen ompelu onnistui paremmin tällä kertaa, kun käytin apuna nuppineuloja. Neuloilla kiinnitettyä varrrensuuta on helppo venyttää tasaisesti äärimittaan ommellessa, jolloin ommel jää riittävän löysäksi. Toinen vaihtoehto olisi tietysti neuloa käänne paikalleen, mutta tämä vaatii, että silmukat luodaan tilapäisaloituksella. Sekatekniikoiden ystävänä pidän enemmän ompelusta.

Varren vihreä pitsineule toi elävästi mieleen teininä aloittamani neulepuseron, joka ei koskaan valmistunut. Ohje lienee ollut vuoden 1994 Suuressa Käsityölehdessä, jossa oli tarjolla neulepuseroita "Intian mausteväreissä". Olisikohan vaaleanvihreä, puuvillalangasta neulottu lyhyt pusero edustanut maustevalikoimassa laakeria. (Laakeri ei toki ole vaaleanvihreä, ellei sitten puhuta aivan vastasyntyneistä lehdistä; alakuvassa oikealla näkyy muuten laakeripuska.) Puseron helmassa oli muistaakseni rivi virkattuja spiraaleja, mutta en koskaan päässyt sinne asti.

Kaktukset kasvavat

Helmikuussa kylvetyt opuntiat näyttävät nyt tältä. Ensimmäiseksi itäneen tunnistaa jo kaktukseksi. Valitettavasti juurenniska on kuitenkin hutera, ja kehitys on ollut hidasta. Olisiko syntyminen helmikuun harmauteen ollut liian kova shokki. Myöhemmin itänyt kaksoistaimi on kehittynyt nopeammin ja kasvattaa sekin jo piikkejä. Opuntian piikit ovat pirulliset, pehmeät, helposti irtoavat ja ihon sisään työntyvät. Siksi myös kaktusviikunoita on syytä käsitellä hansikkaat kädessä. Ruukkuun on valitettavasti ilmestynyt myös juoksujalkainen, yksi luonnon iljettävimmistä luomuksista.

Nyt niitä taas saa

Nimittäin luonnonkukkia, tai vähintäänkin villiintyneitä kukkia, maljakkoon. Skilloja, lumikelloja, leskenlehtiä, vuokkoja, jopa harhautuneita krookuksia, saatavissa kaupunkimetsistä ja lähiympäristön tonttien hämäriltä rajamailta. Pikkumaljakkona Kaj Franckin Sointu-sarjan pienempi kermakko.

Muistoja teinivuosilta

Feresi jostain 20 vuoden takaa. Tehty ihan oikean feresin mallilla (ei tosin kaikkein runsaslaskoksisimman), mutta tämä ei ole tanhuasu vaan intianpuuvillainen käyttövaate. Pituutta tummanvioletilla koltulla on melkein lattiaan asti. Takakappaleen kirjonta on nähtävästi toteutettu intianbasaarin hengessä, paljeteilla, kultalangalla ja pikkuhelmillä. Kanttinauhat on leikattu lankasuoraan, vinonauha tuntui tuolloin tarpeettomalta hifistelyltä ja kankaan tuhlaukselta. Tätä on käytetty mm. vartalonmyötäisten trikoopaitojen kanssa. Muodoton ja mukava liivihame moneen menoon. Hihattoman topin kanssa pitkä feresi sopii rennoksi kesämekoksi. Kun perinteitä kerran rikotaan, etupuolelle voisi lisätä vielä reilunkokoiset paikkataskut. Asuun ei kuulu esiliinaa! 

Kalpeaa kevättä

Jääkaapista kukkaruukkuun. Kalpeaakin kalpeampaa. Tämä on sinisarja, jolla on ihastuttava tieteellinen nimi, Agapanthus, rakkauskukka. Myös englanninkielinen nimi "Lily of the Nile" herättää runollisia mielikuvia. Kasvi on itse asiassa kotoisin Etelä-Afrikasta, mutta yhdistyy pikemminkin vanhan Euroopan herraskartanoiden puutarhoihin kuin eksoottisiin maihin. En ole koskaan kasvattanut sinisarjaa, enkä tiedä mitä tältä aneemiselta mutta selkeää kasvutahtoa osoittavalta juurakonpalalta voi odottaa.

Puikoillakin on vihreää, mutta ei niin kalpeaa kuin punertavaa tiikkipöytää vasten räpsäisty kuva antaa ymmärtää. Lanka on puhdasta merinoa, keinokuitusekoitukset eivät innosta enää tässä kohtaa kevättä.

Koukkuamissuhde

Suhteeni koukkuamiseen lienee tyypillinen. Olen hallinnut tekniikan yli 20 vuotta, mutta en koskaan ole valmistanut mitään koukuttua. Pisimmälle pääsin kuvassa näkyvän peitonalun kanssa vuosi sitten. Sitä valmistui noin kymmenen senttiä, kunnes totesin etten halua tätäkään. Pinta on tiivistä ja joustamatonta. Reunat käpertyvät. Työ etenee hitaasti. Suuren silmukkamäärän käsittely koukulla on teknisesti vaikeaa.

Jonkinlaiseksi muoti-ilmiöksi nousseet suljettuna virkkauksena koukutut käsineet ja päähineet ovat epäilemättä lisänneet valmistuneiden koukkuamistöiden määrää, vaikka kaksipäisiä koukkuja on ollut vaikea saada. En valitettavasti ole innostunut niistäkään. Mutta ehkä vielä joskus.

Istuminen lyhentää ikää

Huonoja uutisia istumisintensiivisten käsityölajien harrastajille. Istuminen lyhentää ikää. Pahin tilanne lienee niillä, jotka kokonaisen toimistotyöpäivän tehtyään istuutuvat vielä neulomaan useammaksi tunniksi. Tutkimuksesta ei käy ilmi, olisiko esimerkiksi keinutuolin kiikutuksessa neulominen turvallisempi vaihtoehto.

Lisää yllätysraitoja

Yllätysraitakerästä tuli vielä toisetkin sormikkaat.

Yksi sukka-aloitus meni purkuun. Tämä on Judy Sumnerin Katsura. Keskelle muodostui pahannäköinen reikärivi. Ravelryn kuvista päätellen muilla neulojilla ei ole ollut samaa ongelmaa, joten jouduin toteamaan, että tekniikassani on jotain perustavaa vikaa.

Kissakampaaja

Mytty tupeeraa. Taustalla kuuluu radio, jossa kerrotaan Mytyn suosikkieläimistä.

Neulenukke

Neulenukke (knitting dolly) on perinteinen lasten askarteluväline. Askartelu alkoi vanhaan aikaan itse nuken valmistamisesta: puisen lankapuolan päähän naulattiin tasaisin välein neljä naulaa. Nykyään puisia lankapuolia pyörii harvemmin nurkissa, joten neulenukke ostetaan yleensä kaupasta, muovisena tai puisena. Joskus näille on todellakin piirretty nuken kasvot. Silmukkamäärä on tavallisimmin neljä tai kahdeksan. Minun nukessani silmukoita on kuusi.

Neulenuken käyttäminen on helppoa. Aluksi luodaan silmukat kieputtamalla lanka vastapäivään hannunvaakunan muotoon kaikkiin tappeihin. Langan aloituspää työnnetään nuken keskellä olevaan reikään, josta valmis nyöri alkaa aikanaan tulla ulos. Tämän jälkeen ei tarvitse kuin kiertää lankaa vastapäivään nuken "kruunun" ympäri ja kammeta samalla vanhoja silmukoita pois tapeilta yksi kerrallaan. 

Alempi lanka kammetaan puikon kärjen avulla uuden langan yli ja pudotetaan tapilta.

Työvälineenä käytetään terävää ja vahvaa sukkapuikkoa, tai miksei vaikka ruuvitalttaa, jos se sopii paremmin käteen. Lankaa ei saa vetää liian kireälle, koska silmukoiden täytyy päästä joustamaan hieman: muuten niitä ei saa nosteltua uuden langan yli.

Lopputuloksena on sileäneuleinen ontelonyöri. Samanlaista voi tehdä puikoillakin, mutta neulenuken avulla lopputulos on siistimpää ja tasaisempaa. Hidasta neulenuken käyttäminen kyllä on, tosin vaadittu sorminäppäryyden aste riippuu kaiketi nuken tappien muodosta ja langan paksuudesta ja hajoamistaipumuksesta.

Mitä nyöristä sitten voi tehdä? Minulla oli tarkoituksena tehdä tuosta keltaisesta raakasilkkilangasta avainnauha, mutta purkuun taitaa mennä. Onneksi tätä nyöriä voi purkaa siinä kuin mitä tahansa neuletta. Ehkäpä kokeilen uudelleen jostakin ohuemmasta ja tasaisemmasta langasta. Koruaskartelua ajatellen ontelonyörin iso etu on, että langanpäitä jää vain kaksi: ne saa helposti piilotettua.

Lisäys: Avainnauha valmistui lopulta suklaanruskeasta 100 % pellavalangasta. Neulenuken pyörittely nopeutui huomattavasti, kun todellakin vaihdoin koville joutuneen sukkapuikon kuvassa näkyvään ruuvitalttaan.

Biwa

Malli: Biwa, Judy Sumnerin kirjasta Knitted Socks: East and West, ss. 104-107.

Lanka: Drops Baby Merino, väri 17; menekki 81 g.

Puikot: KnitPro Cubics sukkapuikot 2,5 mm.

Jälleen sukat Judy Sumnerin japanilaisvaikutteisten mallien kokoelmasta. Mallin nimi Biwa on perinteisen japanilaisen luuttusoittimen nimi. Mallineuleen viuhkamainen kuvio kierrettyine silmukoineen tuo Sumnerin mieleen kielisoittimen, vaikka kolmiomaista muotoa ei biwassa olekaan. Minun silmissäni tämäkin malli on kasviaiheinen. Ehkäpä viuhka voisi olla puolikas neidonhiuspuun (Ginkgo biloba) lehdestä, jossa suonet erottuvat selvästi. Kuvio muodostuu langankierroista, yhteen neulotuista silmukoista ja kierretyistä oikeista silmukoista. Erikoistekniikoita ei ole käytetty. Malli vaati ainakin minulta tiivistä piirroskaavion seuraamista, mutta toisaalta mallineuletta on vain nilkkamittaisten sukkien varressa. Sukan rakenne on sama kuin suurimmassa osassa Sumnerin kirjan malleja: vahvistettu kantalappu, tavanomaiset kiilakavennukset, nauhakavennus kärjessä ja silmukoitu kärki (20 silmukkaa).

Näistä sukista tuli miellyttävästi hieman väljät, koska käytin ohjeen suositusta paksumpaa lankaa. Dropsin Baby Merino (100 % merino) ei ole mikään sukkalanka, enkä tiedä, kuinka pitkää käyttöikää näille sukille uskaltaa povata. Lankaa kului melko reilusti erittäin tiiviin neuloksen vuoksi. Toivottavasti tiiviys lisää kestävyyttä. Jos neuloisin tästä langasta jotain muuta kuin sukat, valitsisin varmasti numeroa suuremmat puikot. Lanka hajoaa helposti säikeiksi, joten etenkin kavennuksissa saa olla tarkkana. Miellyttävä ja pehmeä lanka joka tapauksessa. Kaunis luonnonläheinen vaaleanruskea, joka valmiissa neuleessa näyttää hieman meleeratulta, synnyttää herkullisia mielikuvia kahvista ja maitosuklaasta.

On pehmeät.

Sumnerin kirjassa riittää neulottavaa. Kokeilin tästä langasta aluksi Ninjaa, mutta mallineule ei miellyttänyt silmää luonnossa. Ikebana on yksi kirjan kauneimpia, mutta myös työläimpiä malleja: se on reilun mittainen polvisukka, jonka mutkikkaassa mallineuleessa on myös nyppyjä.

Ikebana-sukat

Palmikoista ja helmineulepinnoista muodostuvaa Samuraita aloittelin Novitan vaaleansinisestä Nallesta, mutta totesin työn liian tylsäksi. Ehkä jostain kiinnostavammasta langasta neulottuna tämäkin malli toimisi. Haluaisin kokeilla myös Tsunamia, Karaokea ja kärjestä aloitettavaa Katsuraa.

Vohvelikirjontaa

Vohvelikirjonta tai vohvelipujotus, kuten tämän käsityömuodon vanhempi nimi kuuluu, on tuttua puuhaa alakouluista. Omalla kohdallani harjoitus alkoi tosin jo päiväkodissa. Ensimmäinen projekti lienee ollut vapaamuotoinen pujottelutyö, jonka aiheen sai valita itse. En ole varma, tuliko tästä työstä koskaan mitään varsinaista esinettä; mahdollisesti aikuiset ompelivat siitä jonkinlaisen pussin, tai sitten se jäi ns. seinävaatteeksi. Taiteellinen se ainakin oli. Punaisella vohvelikankaalla kiemurteli eri värisiä (etenkin keltaisia ja sinisiä) viivoja. Suunnittelemani kuva esitti WC-pönttöä, kiehtovasti mutkittelevine putkistoineen.

Seuraava päiväkodissa tehyt työ oli jo formaalisempi. Pujottelimme perinteisiä koristeaiheita valkoiselle pohjalle eri väreillä. Muistan karamellinkirjavien värien synnyttämät herkulliset mielikuvat. Mitä ahkerammin pujotteli, sitä useamman väristä lankaa pääsi käyttelemään. Valmis tuote oli kaiketi lähinnä pieni pöytäliina. Elämäni kolmas vohvelityö oli ala-asteen ensimmäisellä tai toisella luokalla vapaamuotoisesti pujoteltu tyynyliina. Siinä oli kameli tai luultavammin dromedaari keskellä autiomaata, mahdollisesti hennonvioletilla tai vaaleanpunaisella vohvelitaustalla. Työ päätyi kummitätini koiran makuualustaksi. Harmillista kyllä, mikään näistä töistä ei ole enää tallella. Erityisen kiintoisaa olisi tutustua uuudelleen tuohon ensimmäiseen, vahvasti tyylilteltyyn WC-pönttöön, joka lienee ollut jopa elämäni ensimmäinen tekstiilityö.

Varsin luovaa oli siis vohvelikirjonnan mahdollisuuksien käyttö varhaiskasvatuksessa jo 80-luvun alussa. Vohvelikankaan luovista mahdollisuuksista yrittää vakuuttaa lukijansa myös Merja Hollin Vohvelikirjonta (Karisto 2011, 111 sivua).

Tekstiilityönopettaja Holli puhuu lämpimästi nimenomaan vapaan kirjonnan puolesta. Nykyään tosin käytössä ovat taikatussit ja muut välineet, joiden avulla vohvelikankaalle voi helposti sommitella taiteellisia visioitaan. Omien muistikuvieni mukaan me 80-luvun lapset kirjoimme vapaalla kädellä, ja tokihan se näkyi lopputuloksessa. Hollin kirjassa on perusteelliset ohjeet vohvelikirjonnan tekniikoihin, joista osa on kirjoittajan itsensä kehittämiä. Varsinaisiin mallitöihin ei ole tarkkoja ohjeita, vaan ne on tarkoitettu tarjoamaan ideoita ja vinkkejä vohvelikirjonnan monista mahdollisuuksista.

En ole varsinainen perinteisen vohvelikankaan ystävä, eikä tämäkään kirja saa minua innostumaan. Jotkut töistä ovat kyllä hienoja. Pidän etenkin runsailla solmupistoilla ja reilusti peittävillä pinnoilla kirjaillusta laukusta:

Voisihan tällaisen työläähkön mallin kirjoa jollekin vohvelikangasta esteettisemmällekin materiaalille. Tavallinen palttina on kiitollinen materiaali tumpelommallekin kirjojalle, etenkin jos tarkoituksena on hieman hippihenkinen tuotos. Toisaalta vohvelikankaan suuri etu on siinä, että sen kirjailuun voi käyttää surutta myös paksuja, tavalliseen kankaan läpi menevään kirjontaan soveltumattomia lankoja. Puuvillaa, pellavaa, bambua ja viskoosia sisältävät langanloput, jotka ovat jääneet yli neulonta- tai virkkaustöistä, ovat omiaan koristamaan vohvelikankaisia pyyhkeitä ja kylpytakkeja. Metallia ja muuta kimallusta sisältävät erikoislangat toimivat puolestaan erityisesti tummilla vohvelikankailla. Kiinnostavia efektejä saa myös nykyään niin muodikkailla raidoittuvilla neulelangoilla, kuten kirjan kirjoittaja osoittaa. Yllä olevassa mallissa onkin itse asiassa hyödynnetty juuri tällaista lankaa.

Vaikka en usko tarttuvani lähiaikoina kanavaneulaan, en ole millään muotoa vohvelisidoksen vihollinen. Se on erinomaisen käyttökelpoinen kangaslaatu, ja olen aina hyvilläni, kun näen vohvelikankaisia pyyhkeitä tavarataloissa froteisen runsauden keskellä. Nykyinen lempipyyhkeeni onkin Lapuan Kankureiden 100 % pellavasta valmistettu vohvelisidoksinen jättipyyhe, johon olen todella ihastunut. Keveyden, kauneuden ja miellyttävästi ihoa hierovan vaikutuksen lisäksi uskallan odottaa tältä pyyhkeeltä pitkää käyttöikää. Toistaiseksi siihen ei kuitenkaan ole tulossa kirjontaa.