maanantai 18. kesäkuuta 2012

Kesä ja pellava



Valkea pellava on kesän klassikkokangas. Viileä, ylellinen, sesonkiherkku siinä missä parsa, herneenpalot ja mansikat. Ompelin maatuskapaidan tähteistä perushameen, kaavana Vogue 2117. Tämä on yksinkertaisista yksinkertaisin, hyvin klassinen malli. Muotolaskokset edessä ja takana, vetoketju (20 cm) takana, kevyesti levenevä helma. Tällainen on melkeinpä helpompi kuin kuminauhavyötäröinen hame ja sopii erinomaisesti sekä rentoon että muodollisempaan pukeutumiseen.


Voguen kaava on vanhaa kokoelmaani 90-luvulta. Tämän ikäisissä kaavoissa klassikot erottuvat jo joukosta! Valitettavasti vyötärönympärys vaati 10 sentin lisäyksen, mutta näin simppeliä mallia on helppo suurentaa tai pienentää leikkausvaiheessa. Saumanvarojen huolittelu tuotti ongelmia. Kovin paksuja saumoja ei tällaiseen malliin voi tehdä, ja etu- ja takasaumat on melkeinpä pakko silittää auki. Tein huolittelut saumurilla, jonka langoitus on edelleen mysteeri. Jälki on pikemminkin pitsiä kuin ommelta.



Vetoketjun kiinnityksestä tuli melkoinen katastrofi, joten laitetaan kuvakin kainosti pienempänä. Tajusin vasta nyt, että syksyllä hankkimani Pfaffin mukana ei tullut vetoketjujalkaa. Melkoinen puute näin kalliissa koneessa! [Vetoketjujalka löytyi sittenkin, mutta tosiaankin vasta post festum. Olen tottunut aivan toisennäköiseen kapistukseen, joten en tunnistanut sitä tarvikkeiden joukosta...] Seuraavaa kiinnitystä varten se on ehdottomasti hankittava, sen verran purkamista ja muuta säätämistä tässä oli, eikä lopputulos edelleenkään ole varsinaisesti esittelykelpoinen. Hameessa ei ole vyötärökaitaletta, vaan vyötäröllä on sisään taitettu vinokaitale. Tällainen vyötärö on miellyttävän pehmeä käytössä. Vinokaitaleen reuna on kiinnitetty käsin, ja myös hameen helma on käsin ommeltu.

Tällainen hame olisi ihana kirjontaprojekti. Myös käsin virkattu pitsi sopii erityisen hyvin yhteen rustiikkipintaisen pellavan kanssa.



Pellavaa on tänä vuonna näkynyt ilahduttavasti myös neuloksissa. Täyspellavaisia tai pellavasekoitteisia neuletakkeja, toppeja ja tunikoita on ollut useilla valmistajilla, myös kohtuuhintaan. Muutaman vaatteen ole ostanutkin. Näissä Zaran suoralinjaisissa T-paidoissa pellavaa on vain 30 prosenttia, loppu on viskoosia. Silti materiaali on jo tällä pellavaprosentilla kiinnostava ja ylellisen tuntuinen. Neulos on sen verran hauras, että tässä kontekstissa yksi pellavan perushyveistä, kestävyys, tuskin pääsee esiin.



Päivän kukka: "Nora Barlow"-akileija. Tämä on tavallisesta lehtoakileijasta (Aquilegia vulgaris) jalostettu kerrattu ja lyhytkannuksinen muoto. Alkuperäinen "Nora Barlow" on puna-valkoinen. Nimi on peräisin Charles Darwinin pojantyttäreltä, joka teki risteytyskokeiluja akileijoilla. Nykyään näitä akileijoja saa kaikissa väreissä. Kukan muoto on jokseenkin täydellinen: tätä palleroisemmat jalosteet eivät enää näytä akileijalta. Tämä alkukesä on ollut akileijojen aikaa. Ne kukkivat nyt poikkeuksellisen runsaasti kaikkialla Helsingin pihoilla ja puutarhoissa. Yksittäisiä karkulaisia tapaa toisinaan joutomaaltakin. Puutarhurille akileijojen erityinen viehätys on niiden kyvyssä risteytyä ja tuottaa yhä uudenlaisia värejä ja muotoja.



Yksittäinenkin kukka on kaunis, mutta kokonainen kimppu on vielä parempi!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Helsinki-päivän kukkamekko


Sama kaava, kangaskin samasta laarista kuin edellä. Tämä on hauska kangas, luultavasti puhdasta pellavaa, melko ohutta, joten alusvaatetuksessa vaaditaan tarkkuutta. Alareunassa on musta kukkakuvio, keskellä valkoista ja yläreunassa leveä musta (painettu) kaistale. Käytin mustan osuuden vinokaitaleisiin, joilla mekon pääntie ja kädentiet on huoliteltu. Pääntiessä on edessä pieni poimutus, koska edellisessä mekossa kohta hieman repsotti. Tämän mekon kaavahan on oikeasti hihallisen tunikan kaava, ja huomaan nyt kolmannella yrityksellä, että kädenteitä olisi syytä pienentää, kun kaavaa käyttää hihattomana. Mekossa ei ole päälle näkyviä tikkauksia, joten kysymystä langan väristä ei tarvinnut ratkaista. Helma on ommeltu käsin piilopistoilla; lanka on mustaa, ja sitä on käytelty ronskimmin mustissa kohdissa ja varovammin valkeissa.

Hempeydellä taitettu mustavalkoinen graafisuus sopii Helsingin henkeen, vaikka täytyy myöntää, ettei tuo kukkakuvio mitään varsinaista huippudesignia edusta. Täysin toimiva kesämekko joka tapauksessa. Plussaa edullisisista materiaaleista (n. 12 euroa) ja helppoudesta.



Päivän kukka: Jokin Oxalis-laji ruukussa. Nämä kotimaisen ketunleivän lähisukulaiset ovat rikkaruohojen rikkaruohoja. Lisäämiseen riittää jopa yksi juurta myöten taitettu lehti (hieman juurta on kuitenkin oltava mukana). Varmempaan tulokseen päästään kaivamalla vähän reilummin juurta tai mukulaa, tai jakamalla kasvi. Tämä laji on napattu mukaan paikallisesta terveyskeskuksesta (sentään luvan kanssa!). Osalla lajeista on mukulat, joita voidaan varastoida kuiviltaan, mutta mukulattomat lajit tarvitsevat säännöllistä kastelua läpi vuoden. Pieni kuivahtaminen ei kasvia kuitenkaan tapa. Kukinta on lähes jatkuvaa huonollakin hoidolla. Harvat huonekasvit ovat yhtä kiitollisia ja vaatimattomia ja silti näinkin näyttäviä. Etenkin punalehtiset lajit säväyttävät osana sisustusta. Lehdissä on haitallista oksaalihappoa, joten on syytä varmistaa, etteivät lemmikkieläimet pääse nakertelemaan niitä. Valitettavasti kissat näyttävät olevan kasvista hyvin kiinnostuneita.


Päivän esine: Kirsikankivenpoistaja. Kirsikka asetetaan pesään, ja vastakkaisella puolella oleva tappi painaa kiven reiän kautta ulos. Näin saadaan ehjiä ja kivettömiä kirsikoita sellaisenaan syötäväksi, kakun päälle tai säilöttäväksi. Kivien nirhiminen ulos kirsikoista ilman tätä on melkoinen operaatio, joten kyseessä ei ole missään tapauksessa turhake, vaan kirsikanystävän perustyökalu. Nythän makeita, mustanpunaisia etelän kirsikoita taas saa, ja sesonki jatkuu aina syksyyn asti. Roiskeita vastaan on kivenpoistajaa käyteltäessä syytä suojautua, sillä kirsikan väriaineet tarttuvat vaatteisiin tiukasti. Samalla välineellä poistetaan myös kivet oliiveista.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Aavistus lilaa





Toinen lomaompelus: A-linjainen kotelomekko. Kangas on jälleen Eurokankaan palapuolen pellavasekoitetta. Tässä kankaassa tuntuisi olevan reilusti viskoosia mukana. Kangas on esipesun jälkeen ohuehko ja laskeutuu hyvin. Helppo silittää tiukoille taitteille, toki myös rypistyy helposti. Sopisi hyvin vinoon leikattaviin malleihin. Väri on hennon hento lila, melkein harmaanvalkoinen. Ompelin tämän vaaleanharmaalla langalla, se upposi kankaaseen parhaiten.

Malli on jälleen Burdan 8501 erinäisin muutoksin. Aiemmin topin kaavana palvellutta kaavaa on jatkettu mekoksi aika lailla vapaalla kädellä. Tulos on yllättävän hyvä, tosin istuutuessa tämä kasaantuu vatsan kohdalta hieman rumasti.

Kädentiet ja kaula-aukko on huoliteltu vinokaitaleella. Helpotin työtä tällä kertaa siten, että silitin kaitaleen vain kahtia (yleensä teen kaikki kolme taitosta ja poltan sormeni samalla). Hyvin onnistui näinkin. Kaitaleen leveys on neljä senttiä, joten se ommellaan sentin päähän kappaleen reunasta, saksitaan hieman pois (menetelmän epätarkkuuden vuoksi), taitetaan kaitale silityskohdasta kappaleen yli, käännetään irtonainen reuna sisään ja ommellaan käsin kiinni koneompeleen päälle.

Helmassa oli sen verran ylimääräistä, että kokeilin muutaman laskoksen ompelua. Laskoksista tuli suhteellisen siistit, mutta niiden alapuolella helmaan jäi aika epämääräinen kaistale päärmättäväksi. Lisäksi helmassa on käsin kiinnitetty pitsi, samaa kuin aiemmin ompelemissani pyjamahousuissa. (Lähikuvasta näkyy, että ompelijaa on väsyttänyt tämä viimeinen työvaihe!) Pitsi lienee 90-luvun jäämistöä. Metritavarapitsiä ei tällä hetkellä saa kovin monesta paikasta Helsingin kantakaupungissa. Stockmannilla ei ole enää minkäänlaista pitsiä. Ehkäpä taas joskus; poistuivathan sieltä välillä neulelangatkin kokonaan, mutta ovat tehneet näyttävän paluun viime vuosien neulebuumin myötä.


Päivän kukka: Clematis alpina eli alppikärhö, naapuruston pihalta karannut yksilö. Pienikukkaisissa, runsaana huntuna kukkivissa kärhöissä on aivan omanlaistaan viehätystään. Violetti väri ei ole todellisuudessa ihan näin kalpea. Sana klematis on kreikkaa ja tarkoittaa suunnilleen vain "köynneliästä versonpätkää", mutta sana näyttäisi olleen jo antiikin aikana usean eri kasvin nimi.


Päivän arvoitus: Tuleeko tästä rypäleitä? Summer Sweet on valmistautumassa kukintaan, mutta pölyttäjäkaveri puuttuu. Lajike talvehti hienosti märässä savimaassa, avoimella paikalla. Tätäkin olisi kiinnostavaa kokeilla parvekkeella. Viiniköynnöksen tieteellinen nimi Vitis vinifera on latinaa, mutta viiniköynnöstä tarkoittava muinaiskreikan sana ampelos elää edelleen mm. meidän sanassamme "amppeli".

torstai 7. kesäkuuta 2012

Suomenlinnan syreenit



Kukinta on nyt parhaimmillaan. Pettymyksekseni luin suomenlinna.fi-sivustolta, että "Ruotsin vallan aikaisista kasveista tunnetuin lienee syreeni, joka vastoin yleistä luuloa ei ole tullut maahan Suomenlinnan kautta; sen tiedetään kasvaneen Turussa niinkin varhain kuin 1720-luvulla. Kuitenkin Suomenlinna on yksi syreenin leviämiskeskuksista." Minäkin olen ollut tämän "yleisen luulon" vallassa. Nykyään saarella on syreeniä lukuisissa väreissä. Vanhempia ja uudempia kantoja lienee vaikea erottaa. Lajin tieteellinen sukunimi Syringa perustuu kreikan sanaan syrinks, joka tarkoittaa paimenpilliä. Ilmeisesti joidenkin syreenilajien ontoista versoista on tehty yksinkertaisia soittimia.


Rantakallioilla kasvava ruohosipuli kuuluu saarien alkuperäislajistoon. Suomen luonnonvarainen ruohosipuli on niukkasatoinen verrattuna viljeltyihin lajikkeisiin: Lehtisatoa ei juuri muodostu, vaan kasvi kukkii niukasta kasvustosta ja kuihtuu pian pois. Juuri nyt nupulla olevasta villistä ruohosipulista saisi höystettä salaattiin. Ruohosipuli ei saarien turistilaumoja taida juuri kiinnostaa, joten muutaman varren voi napsia hyvällä omallatunnolla mukaan. Ruohosipulin tieteellisen nimen kreikankielinen loppuosa schoenoprasum tarkoittaa suunnilleen "kaislasipulia" tai "kaislapurjoa".

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Maatuska taskussa

Lomaompelus: Valkoinen pellavatunika, jonka rintataskussa on pieni ristipistoilla kirjottu maatuska. Kangas on Eurokankaan palapuolen "pellavasekoitetta", tosin tämä tuntuisi olevan ihan täyttä pellavaa. ("Pellavasekoite"-laarin sisällön laatu vaihtelee huimasti.) Kaava on Burdan 8501 modifioituna useasta kohtaa. Kivasti istuva perusyläosa, tosin nuo repsottamaan jätetyt etuhalkion reunat eivät oikein toimi. Etusauman saumanvarat on huoliteltu väärin langoitetulla (tai kiristetyllä) saumurilla. Muut saumat on ommeltu pussiin.

Maatuska on aiemmin esitellystä ranskalaisesta ristipistokirjasta, toiseksi pienin malli neljän maatuskan sarjasta. Työ on tehty aida-kankaan avulla tunikan pellavalle. Aida on purettu pois lanka kerrallaan, kun kuva on valmis. Ilmeisesti tähän kirjontatyyliin on erikoiskangastakin (ns. waste canvas), mutta purkaminen sujuu hyvin tavallisella aidallakin. Kirjontajälki on suttuisenpuoleista (en ole tehnyt ristipistoja kaiketi 20 vuoteen, ja silloinkin vain yhden tyynynpäällisen verran), mutta käsityö saa näyttää käsityöltä. Toivotaan, ettei tuo muliinilanka päästä väriä pesuissa. Coats on kaiketi ihan kelpo valmistaja, vaikka tämä lanka onkin peräisin siitä Stockan hullujen päivien säästöpakkauksesta. Väsyneenä summittaisesti saksitun taskun muoto ei ole maailman elegantein: reunataite saisi ainakin olla leveämpi. Tunikan hihansuut ja pääntie on huoliteltu käsin kiinnitetyllä vinokaitaleella. Ne näyttävät vähän liiankin käsityöltä, kun kyse on kuitenkin käyttövaatteesta.

Kielot ovat jälleen täällä! Kielon tuoksu ei ole ykkössuosikkini, mutta kerran vuodessa se jaksaa viehättää. Realistista kielohajuvettä kaipaavalle suosittelen Guerlainin Aqua Allegoria -sarjan Lilia Bellaa. Tuoksu ei ole enää tuotannossa, mutta käyttökelpoisen pullon voi löytää kirpputorilta tai netistä. Minulla on tuoksua miniatyyripullollinen, ja sen realistisuus ihastuttaa aina kun pullon avaa.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Hollinghurstin lumoissa

[Arvostelu sairasvuodelukemisesta]

Alan Hollinghurstin The Spell (1998) on kirjailijan tuotannon kevyimmästä päästä.

Kuten Hollinghurstin romaaneissa aina, kirjan nimellä on useita merkityksiä ja erilaisia kytköksiä tarinaan. The Spellissä ollaan seksin, rakkauden ja huumeiden lumoissa 90-luvun Lontoon homoklubeilla ja Dorsetin uneliaalla maaseudulla. Kirja kuvaa neljän miehen seksi- ja rakkaussuhteita, toisiinsa ja muihin miehiin. Robin on miehistä vanhin, nelikymppinen arkkitehti, taiteita arvostava romantikko, joka olisi jo valmis asettumaan aloilleen ja nauttimaan seesteisestä elämästä maaseudun rauhassa. Hän yrittää suhdetta Justinin kanssa, joka on juuri jättänyt Alexin. Justin ja Alex ovat molemmat päälle kolmikymppisiä, mutta siinä missä kiltti ja huolehtiva Alex olisi halukas vakiintumaan, helposti kyllästyvä Justin odottaa yhä elämän alkamista; ja se tuntuukin tapahtuvan, kun näyttelijän uraa veltosti yritellyt ja alkoholisoitunut Justin saa huomattavan perinnön. Danny on puolestaan Robinin kaksikymppinen poika, Lontoon huumehöyryisten klubien pintaliitäjä, joka on lyhyen aikaa suhteessa Alexin kanssa ja särkee tämän sydämen.

Kaikki neljä miestä ovat homoja. Homous ja homojen elämä 1900-luvun Britanniassa on Alan Hollinghurstin vakioteema, ellei peräti ainoa teema. Hollinghurst on häpeilemättömän yksiselitteisesti homokirjailija, sanan joka merkityksessä. Hän kirjoittaa homoista tavalla, joka saa ulkopuolisen lukijan pohtimaan, mikä hänen kuvaamassaan maailmassa on totta ja mikä puhdasta fantasiaa. Hollinghurstin maailmassa heterot ovat marginaalissa. Useimmiten he ovat tylsiä, banaaleja hahmoja, jotka vilahtavat kuvassa ja poistuvat sitten maisemaa pilaamasta. The Spellin Danny tuntee rannalla heterojen kosiskelumenoja seuratessaan itsensä etuoikeutetuksi: hän on sentään edes hieman kehittyneempi ihminen. 90-luvun Lontoossa homo ei ole osaton eikä ulkopuolinen. Kauniita, haluttavia ja halukkaita nuorukaisia on määrättömästi, ja tyylejä ja kansallisuuksia, joihin Hollinghurst pinnallisuuden leimaa uhmaten aina kiinnittää runsaasti huomiota, on tarjolla joka makuun. Kaikki ovat saatavissa, ainakin pariksi tunniksi, tai edes muutamaksi kiihkeäksi minuutiksi miestenhuoneessa tai puiston hämärässä nurkassa.

Hollinghurstin esikoisromaanissa The Swimming Pool Library (1988) eletään miesten kerhoissa: Kuntosalilla, jonka suihkuhuoneessa miehet arvioivat toistensa genitaaleja, ja eksklusiivisilla klubeilla, joissa vanhemman polven homot vaalivat keskinäisiä suhteitaan ja lojaalisuuksiaan. Nuoruus on valttia rakkaudessa, mutta tosi ystävyys kestää aikaa. Naislukijaa naisten lähes täydellinen poissaolo hämmentää. (Hollinghurst osaa kyllä kuvata myös naisia; romaanin The Stranger’s Child nuori Daphne on täysin uskottava hahmo.) The Spellissä heteroiden dominoima tosimaailma on lähempänä, mutta se suljetaan vaivattomasti pois mielestä ja silmistä. Olipa Hollinghurstin kuvaama homokulttuuri totta tai fantasiaa, se ei kaunistele eikä mielistele. Hollinghurstin homot ovat äärimmäisen seksuaalisia olentoja, eivätkä he yleensä näe mitään syytä olla toimimatta himojensa mukaan. Seksuaalista uskollisuutta ei pyydetä eikä tarjota. Tässä The Spell asettaa sukupolvet jossain määrin vastakkain. Kirjan vanhemmat miehet ovat sitoutumishaluisia, vahvasti tuntevia ja parisuhdekeskeisiä, kun taas itseriittoiset nuoret haluavat ensisijaisesti pitää hauskaa. Hollinghurst ei koskaan moralisoi nuoruuden kokeilunhalua ja kiittämättömyyttä, mutta osoittaa samalla, miten ihminen oppii, sikäli kuin on oppiakseen.

Hollinghurst on tunnetusti estoton seksikohtauksien kuvaaja, mutta seksi ei ole The Spellissä itsetarkoituksellisen roisia, eikä se myöskään ole eroottista viihdettä. Pikemminkin kuvailu on toteavaa, pienten suorasukaisten yksityiskohtien kautta merkityksiä ja tunteita paljastavaa. Tarina etenee vuoroin kunkin neljän miehen näkökulmasta, ja miesten tunnekokemusten erilaisuus tuntuu välillä turhankin jyrkältä, suorastaan keinotekoiselta. Robin ja Alex ovat omilla aloillaan menestyviä ammattilaisia, mutta näemme romaanissa vain heidän rakkauden ja läheisyyden kaipuunsa ja siitä seuraavat sydänsurut. Danny on poukkoileva huumeiden viihdekäyttäjä, nuoruudessaan ja itseriittoisuudessaan etäiseksi jäävä hahmo, kun taas Justin on suoranaisen häijy, häkellyttävän itsekeskeinen ja julma vastuun pakoilija, joka kuitenkin on muiden miesten silmissä täysin vastustamaton. Kuvaus on samalla kertaa tavattoman ohut ja yksityiskohdissa tarkkanäköinen. Hahmon sisäinen elämä ja viehätysvoima jää lukijalle arvoitukseksi.

The Spellin kieli on tyylitaituri Hollinghurstin asteikolla kevyttä, suorastaan viihteellistä. Tarina etenee ja vetää helppolukuisena mukaansa, mutta suuri draaman kaari puuttuu. Ei Hollinghurstin parhaita teoksia, mutta sopivaa luettavaa silloin, kun keskittymiskyky ei ole aivan parhaimmillaan.

[Lisäys: Huomasin juuri, että The Stranger's Child on tulossa syksyllä suomeksi Otavalta nimellä Vieraan lapsi. Tämä on ensimmäinen Hollinghurst-suomennos. Raskassoutuinen, vähäseksinen ja hieman epätasainen suurromaani -- saapa nähdä miten suomenkieliset lukijat tälle lämpenevät.]